Ajattelin kirjoittaa taas yhden jutun näin ensimmäisen adventin kunniaksi. Täällä joulun tuloa ei tosin juuri huomaa, ainakaan vielä. Eilen oli kyllä suuri joulubasaari Kempinski-hotellin aulassa, ja Minna oli siellä koko päivän auttamassa ystäväänsä myyntitöissä. Kävinhän minäkin siellä illansuussa ja ostin yhden kokonaisen oluen. Se oli oikein hyvää.

Teimme pienen ryhmämatkan Nanjingiin hiukan lokakuun puolenvälin jälkeen. Eli juttujen kirjoittaminen laahaa edelleen pahasti jälkijunassa, kun tässä on ollut kaikenlaista muuta aktiviteettia... Nanjing on hiukan suurempi kaupunki ja sijaitsee noin 250 kilometriä pohjoiseen Suzhousta. Se on ollut myös Kiinan pääkaupunki jossain vaiheessa, koska se sijaitsee strategisesti tärkeässä paikassa. Pyyhkäisimme sinne junalla lauantaiaamuna, eikä matkaan kulunut kuin reilu tunti. Sää oli tuohon aikaan vielä mukavan kesäinen, joten otimme mukaan vain repullisen tavaraa. Meidän lisäksemme matkaan lähti yksi ystävämme, hänen tuttavapariskuntansa, joka oli käymässä Suomesta sekä yksi hänen työkaverinsa.

Perille päästyämme lähdimme suunnistamaan metrolla kohti hotelliamme, koska päätimme jättää reput sinne. Ystävämme oli varannut meille kaikille hotellihuoneet etukäteen. Löysimme kyllä helposti oikean kadun, mutta oikeaa hotellia ei vaan näkynyt missään. Jatkoimme katua eteenpäin ja päätimme kysyä neuvoa seuraavan hotellin ovimieheltä. Hän sanoi meidän tulleen juuri tulleet hotellimme ohi, joten käännyimme takaisinpäin. Hetken haahuilun jälkeen astuimme yhdesä ovesta sisään, vaikka ulkopuolella ei näkynyt minkäänlaista kylttiä. Sisällä oli kyllä jonkinlainen aula ja muutama ihminen istumassa siellä. Aulassakaan ei näkynyt mitään lappusia, joten hyppäsimme hissiin ja kävimme kurkkaamassa muutamaan eri kerrokseen löytämättä mitään respaan viittaavaa. Palasimme takaisin aulaan ja saimme yhden miehen ymmärtämään sen verran, että hän lähti ohjaamaan meitä. Ensin hissiin ja sitten koko porukka 14. kerrokseen. Sieltä löytyi pieni toimistohuone, joka näytti entiseltä hotellihuoneelta. Jouduimme odottelemaan jonkin aikaa, koska respan nuori tyttönen yritti samaan aikaan tsekata muutamaa ihmistä ulos, vastailla puhelimeen ja selvitellä meidän huoneitamme. Lopulta homma lähti etenemään ja saimme kaikille ovikortit. Huoneemme olivat eri kerroksissa, joten sovimme tapaavamme hetken kuluttua alhaalla. No..., se hetkinen venyi hiukan pienen säätämisen vuoksi. Yksi kaveri joutui käymään pariin eri kertaan respassa ovikorttinsa kanssa ennenkuin hänen huoneensa ovi suostui avautumaan. Toinen kaveri kävi myös pari kertaa respassa ja lopulta joutui vaihtamaan koko huonetta, kun ovikortti ei vain suostunut toimimaan. Me muut olimme tyytyväisiä, kun pääsimme huoneisiimme. Toisen pariskunnan huone oli tosin jäänyt siivoamatta, kun siivoja oli telonut kätensä. Meidän huoneessamme vedeltiin vielä rätillä lattiaa puhtaaksi, kun me pääsimme sinne. Lopulta kaikki oli järjestyksessä ja siirryimme lounaalle lähistöltä löytyneeseen mukavaan ravintolaan. Ja ruokailun jälkeen lähdimme etukäteen suunnitellulle turistikiertueelle ympäri kaupunkia.

Kiinassa riittää talentteja

Päätimme käydä ensin sotamuseossa, koska sinne oli jonkin verran matkaa ja museo menisi kiinni viiden aikoihin. Taas suunnattiin metroon ja siellä olikin ruuhkaa ihan kohtuullisesti. Huomasi, että oltiin huomattavasti isommassa kaupungissa, jossa ihmiset käyttävät metroa enemmän kuin täällä. Metroon mennessä piti oikein keskittyä, että porukkamme pysyi kasassa.

Nanjingin keskustaa

Kaupungilla liikkuessa huomasi myös sen, että Nanjing on vanhempi kaupunki. Siellä ei ollut rakennustyömaita läheskään niin paljon kuin täällä, ja se on kaupunkina jollain tavoin valmiimpi.

Metrolla oli helppo kulkea ja lähin asema olikin aivan sotamuseon nurkalla. Museon porteilla oli vielä melkoinen jono, vaikka kello olikin jo yli kolme. Tämä on ilmeisen suosittu kohde kiinalaisten keskuudessa. Porttien läheisyydessä oli jo ensimmäisiä patsaita tai veistoksia, jotka olivat todella karun ja koskettavan näköisiä. Tämä museohan kertoo pääasiassa japanilaisten hyökkäyksestä Nanjingiin ja muutenkin japanilaisten hirmutöistä Kiinassa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikoihin. Japanilaiset ovat kuulemma halunneet pyytää tuonaikaisia tekojaan moneen kertaan anteeksi, mutta kiinalaiset eivät halua antaa anteeksi ja unohtaa näitä asioita. Päinvastoin; työkaverit puhuivat, että lapsille opetetaan jo hyvin aikaisin koulussa mitä japanilaiset ovat tehneet aikoinaan kiinalaisille. Tämän valossa voi hyvin ymmärtää sen, kuinka Kiina ja Japani kiistelevät juuri tälläkin hetkellä jostain mitättömistä saarista keskenään. 

Sotamuseon veistokset koskettivat

Sotamuseo oli tehty tosi taitavasti, mutta kyllä siellä tuli aika painostava olo. Museon oli sisältä hyvin hämärä ja siellä oli paljon valokuvia, sodanaikaisia esineitä, filmejä ja monenlaista rekvisiittaa. Ei mikään lasten paikka minun mielestäni, mutta kiinalaiset perheet olivat tottakai toista mieltä. Voin kuvitella, että Suomessa saisi aikaan hyvin samanlaisen museon Suomen ja Neuvostoliiton kahnauksista.

Silkkimuseon sisäänkäynti

Sotamuseon jälkeen kävimme pikaisesti viereisessä silkkimuseossa, jossa Minna oli käynyt alkukesästä. Tällä kertaa siellä olikin jotkut Norja-Kiina kulttuuriviikot, joten kävelimme vain nopeasti museon läpi. Olihan siellä näytillä monenlaista hieno silkkiä, eikä onneksi yhtään norjalaisvillapaitoja.

Oli taas aika sulloutua metroon ja palata keskikaupungille. Tällä kertaa piti ihan oikeasti sulloutua, sillä olimme ilmeisesti liikkeellä ruuhka-aikaan. Päästyämme alas laiturille emme mahtuneet ensimmäiseen metrojunaan, vaan jouduimme odottamaan seuraavaa. Meidän oli myös vaihdettava matkalla kertaalleen metrolinjaa ja silloin emme enää päässeet kaikki samaan junaan. Mutta eipä hätää, kyllähän nuo kännykät toimivat ja saimme ryhmän kasaan.

Metroon piti oikein jonottaa

Kiertelimme jonkin aikaa kaupungin keskustassa ja nälkäkin alkoi taas ahdistelemaan. Ruokapaikan löytäminen ei ollutkaan ihan niin helppo nakki, kuin olimme ajatelleet. Kuljimme yhden kartan ja parin navigaattorin voimin, muttemme silti olleet koko aikaa ihan varmoja sijainnistamme. Kyllähän niitä ravintoloita lopulta näkyi, mutta suurin osa alkoi olla jo täynnä. Kiinalaisethan syövät illalla aina kello kuuden aikaan.

Iltaruuhkan aikaan

Löysimme myös ruokakadun, jolla oli kymmeniä kojuja ja varmaan useampia satoja kiinalaisia. Herkkua oli tietysti tarjolla jos jonkinlaista. Nälkä oli jo sen verran kova, että pakkohan minun oli siitä jotain piirakkaa ottaa tai mitä lie olikaan. Elämä alkoi taas hymyilemään, eikä ollut ihan niin kiire ruokapaikan suhteen, ainakaan minulla.

Ruokakadulla riitti ihmisiä sekä syötävää

Kävelimme vielä vähän aikaa ja katselimme mistä löytyisi sopiva paikallinen ravintola. Arvoimme lopulta summamutikassa yhden ravintolan, joka näkyi olevan kadun toisella puolella talon toisessa kerroksessa. Sisäänkäyntikin löytyi melko helposti, joten nälkäinen ryhmämme suunnisti innokkaasti kohti pöytää. Aloimme totuttuun tapaamme tilailemaan ruokalistalta kaikkea mikä näytti kuvissa hyvältä. Kaikesta ei oltu aivan varmoja mitä ne annokset sisältäisivät, mutta eihän sillä ole niin väliä. Kaikki on tarkoitettu syötäväksi. Paikka alkoi täyttyä melko nopeasti ja me taisimme olla illan ainoat länsimaalaiset. Kiinalaiseen tapaan myös meteli alkoi vähitellen kasvaa ja tupakansavu nousta. Saimme juomat pöytään ja tarjoilija alkoi kantamaan meille aika nopeasti myös ensimmäisiä ruoka-annoksia. Katselin samalla, että onpahan joku tilannut ison vadillisen, kun tarjoilija kantoi sitä käsissään. Yhtäkkiä huomasin, että sehän tuodaan meidän pöytäämme. Emmehän me tilanneet mitään tuollaista! Mutta tarjoilija on varma asiasta ja asettelee vadin keskelle pöytäämme. Vadilla olevassa annoksessa on myös hienosti lehmänsarvi pystyssä, ilmeisesti vain koristeena. Hetken ihmeteltyämme totesimme, että annos näytti kyllä hiukan erilaiselta menussa, mutta oli siinä kieltämättä jotain samaakin. Ei siis muuta kuin maistelemaan tätäkin herkkua. Maisteltiin ja mietittiin siinä porukalla, että mitähän lihaa siinä oikein on. Maku oli ihan hyvä, mutta rakenne oli jotenkin erikoinen. Joku huomasi lopulta lihaa ottaessaan, että täältähän tulee muuten hampaat näkyviin. Tosiaan..., siellä lihakasan alla oli hammasrivi odottamassa. Eli olimme pistelleet lehmän poskilihoja innolla poskeemme. Herkimmiltä taisi loppua tämän annoksen maistelu siihen paikkaan, mutta me muut jatkoimme. Ihan hyvää lihaahan se oli.

Ruoka irvisteli meille

Kaikki saivat vatsansa täyteen ja olo oli oikein mukava. Lähtiessämme viereisen pöydän kiinalaiset miehet alkoivat vielä kyselemään meiltä jotakin, josta ei meinattu ensin ymmärtää yhtään mitään. Tivasivat moneen kertaan samaa asiaa, mutta meikäläisen kielitaito ei vaan riittänyt ymmärtämään mistä oikein oli kyse. Yksi kiinalaisista osasi muutaman sanan englantia, ja lopulta ymmärsimme kiinnostuksen kohteena olevan meidän ikämme. Ehkä kiinalaiset olivat lyöneet asiasta vetoa. He arvailevat länsimaalaisten ikää, kuten mekin arvailemme heidän ikäänsä. Osasimme sentään kertoa ikämme kiinaksi ja selvisi, että kysyjä oli suurin piirtein samaa ikää. Siinä sitten kehuttiin vuoroon toisiamme ja me lähdimme jatkamaan matkaa.

Seuraavana olikin vuorossa kanaaliristeily. Jouduimme jonottamaan jonkin aikaa satamassa veneeseen pääsyä, mutta risteily oli kyllä sen arvoista. Pimeät kanaalit, ja niiden varrella oli hienosti valaistuja paikkoja sekä muutamia musiikkiesityksiä. Mikäpä siinä oli risteillessä ja ihaillessa, kun vatsakin oli täynnä hyvää poskilihaa.

Iltaristeilyllä Nanjingin kanaaleissa

Risteilyn jälkeen kiertelimme hetken keskustan myyntikojuja ja sitten lähdimme kävelemään kohti hotellia. Hotellin vierellä oli blue frog-ravintola tai oikeastaan baari, jossa kävimme vielä nauttimassa yömyssyt ennen hotelliinmenoa. Väsymys alkoi painaa ja aamulla olisi tarkoitus jatkaa nähtävyyksien kiertämistä.

Loistava liikeidea; pullaa ja rintsikoita

Ostimme vielä vettä ja muutaman oluen läheisestä katukioskista ja sitten lähdimme kohti hotellihuonetta. Huoneemme ovella huomasimme, että ovikorttimme ei enää toiminutkaan, yllättäen... Ei muuta kuin ylös respaan valittamaan asiasta. Tytöt ohjelmoivat korttimme uudelleen ja palasimme tyytyväisinä huoneemme ovelle. Tällä kertaa huoneen ovi aukesi kortilla, ja huomasimme, että huoneessamme olikin valot päällä. Televisio oli myös päällä ja avoimesta kylppärin ovesta näkyi eteiseen, että nuori kiinalainen kaveri seisoi siellä kusella. Hän ei hätkähtänyt yhtään, vaan jatkoi toimituksensa loppuun, tuli eteiseen ja sanoi meille hello. Me olimme tottakai ihmeissämme, että miten hän voi olla meidän huoneessamme. Kaveri kysyi huonenumeroamme ja vastattuamme sanoi, että hänellä on ihan sama numero. Olimme hiukan hölmistyneitä, mutta ajattelimme, että me voimme ottaa toisen huoneen, jos sellainen on vaan tarjolla. Meillä ei ollut huoneessa kuin reppu, joka sekin oli ollut kaapissa. Kiinalaisella kaverilla oli myös ainoastaan reppu ja läppäri, joten hän ei ollut huomannut kaapissa ollutta reppuamme. Pyysimme hänet mukaan respaan selvittämään asiaa, koska tytöt eivät olleet puhuneet kovin hyvää englantia. Siinä sitten lampsittiin taas porukalla kohti respaa ja alettiin selvittämään asiaa. Ilmeisesti hotellin kirjanpito ei ollut ihan kohdallaan meidän porukkamme osalta, koska homma tuntui vaikealta. Juttelimme kiinalaisen kaverin kanssa niitä näitä siinä odotellessa. Hän osasi todella hyvin englantia ja oli vain käymässä Nanjingissa. Seuraavaksi meille ehdotettiin, että teidän ryhmällänne on käytössä yksi huone, joka on vapaa ja voisimme ottaa sen. Minna muisti kuitenkin, että eikö juuri tuo huone ole meidän kaverillamme. Kilautin ja varmistin asian. Ilmoitin ettei se huone käy meille, koska siellä on jo yksi meidän porukastamme. Alkoi uusi säätäminen ja ihmettely. Lopulta toinen tytöistä lähti katsomaan jotain huonetta. Hän palasi hetken kuluttua ja ilmoitti meille uuden huonenumeron. Selvä homma. Kiitimme kiinalaista kaveria avusta ja lähdimme kokeilemaan onneamme. Tällä kertaa ovi avautui, eikä huoneessa ollut ketään ylimääräisiä henkilöitä. Siispä oli aika mennä suihkuun ja sen jälkeen kömpiä peiton alle. Päivä oli vihdoinkin pulkassa.

Hotellissamme ei ollut tarjolla aamupalaa, joten olimme sopineet kokoontuvamme aamulla respaan yhdeksältä. Istuimme siellä odottelemassa toista pariskuntaa ja kertasimme yöllistä episodiamme huoneen kanssa. Mutta kuten ostosteeveessäkin, niin eipä tässä vielä kaikki... Kaverimme puhelin soi ja toisen pariskunnan mies soittaa, etteivät he saa huoneensa ovea auki, eivätkä siis pääse ulos sieltä. Kaverimme nappasi toista resan tytöistä kädestä ja lähti viemään häntä kohti pariskunnan huonetta. Hetken kuluttua huoltomies ryntäsi respaan, kauhoi työkaluja mukaansa ja hölkkäsi ulos. Eihän siinä mennyt viittä minuuttiakaan, kun ryhmämme oli taas onnellisesti kasassa ja pääsimme tsekkaamaan itsemme ulos. Minna totesi tässä vaiheessa, ettei sitä hotellin käyntikorttia kannata ehkä sittenkään ottaa mukaan. Sanoin, että kannattaahan se ottaa mukaan. Ettei vaan erehdytä tulemaan toista kertaa ja voimme varoittaa muitakin. Lähtiessä toinen respan tytöistä totesi meille vielä iloisesti, että see you next time! Meinasin revetä heti nauramaan.

Olimme jo edellisiltana pistäneet merkille lähellä olevan ravintolan, jossa oli tarjolla aamiaisbuffet. Istuimme pitkään pöytään ja tilasimme mahtavat aamiaisannokset, joihin kuului kahvia niin paljon kuin sielu sietää. Ja aika paljonhan me siedettiinkin... Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli, että tilaamani cowboy-aamiainen ei ollutkaan ihan niin suuri kuin menu antoi ymmärtää. Tosin, söin lähes puolet Minnan aamiaisesta siihen lisäksi...

Kaikki pääsivät lopulta aamupalalle

Sunnuntain ohjelmaamme kuului käynti Uuden Kiinan perustajan Sun Jat Senin mausoleumilla. Sinne oli matkaa jonkin verran kaupungin keskustasta, mutta metrolla se taittui mukavasti. Metroasemalta otimme loppumatkalle kuljetuksen sähköautolla, jota nuori tyttö ajelikin aika hurjaan kiinalaiseen tyyliin. Tämäkin paikka tuntui olevan kovasti kiinalaisten suosiossa. Mukavahan se on tietysti lähteä ulos retkeilemään niin aurinkoisella säällä. Mausoleumi on sijoitettu suuren kukkulan laelle ja sinne pitää nousta muutama sata porrasta. Hiki alkoi puskea pintaan, ennenkuin olimme huipulla.

Lepotauko ennen kiipeämisurakkaa

Ylhäältä oli todella upeat näkymät joka suuntaan. Ei yhtään hullumpi paikka, vaikken varsinaisesti näistä suurmiehistä perustakaan. Tulihan nähtyä ja hiukan kiipeiltyä samalla. Maisemat olivat vaivan arvoisia.

Huipulla

Suurmies itse

Täditkin olivat lähteneet katsomaan Sunia

Kiinalaisella matkanjohtajalla lippu, ja koko seurueella samanvärinen lippis

Palasimme metrolla kaupungille. Päätimme kävellä kohti rautatieasemaa, koska meillä oli reilusti aikaa junan lähtöön. Aurinko paistoi ja oli mukavaa kävellä, vaikka jalat alkoivat olla kuin Eesaun kädet. Vietimme vielä hetken aseman lähellä olevan järven rannalla ja nautimme kesäisestä säästä.

Järvi veti puoleensa monia muitakin

Taas oli yksi värikäs reissu takana ja palasimme tyytyväisinä junalla kotiin. Nanjingista jäi mukava tunne ja sinne voisi palata joskus uudelleen.

Kotimatka sujui junassa meditaation merkeissä

Ensi viikolla on taas tiedossa monenlaista ohjelmaa. Keskiviikkona menemme illalla kanaaliristeilylle täällä Suzhoussa. Se on kuulemma tosi hieno reissu. Lämpötila alkaa tosin olla iltaisin vain hiukan nollan yläpuolella. Ensi viikolle on lupailtu vielä noin viidentoista asteen päivälämpötiloja, joten illallakin voi olla lämpimämpää. Lauantaina on vuorossa Suomen itsenäisyyspäivän juhlat Shanghaissa, jonne on ilmeisesti tulossa yli 350 suomalaista. Tumma puku on jo teetetty ja Minnakin on teettänyt juhliin upean pitkän puvun. Noiden askareiden lisäksi opiskellaan kiinaa parina iltana ja kuntosalillekin pitäisi ehtiä jossain välissä.