Täällä Kiinassa oli lokakuun alussa National Golden Holiday Week, jotta maan itsenäisyyttä ehditään juhlimaan oikein huolella. Samaan aikaan osui toinenkin erittäin merkittävä tapahtuma, kun Minna täytti 25-vuotta (jo toisen kerran...). Päätimme juhlistaa tuota tapahtumaa kunnon lomareissulla. Varasin meille jo kesäkuussa matkan Balille ja lähdimme sinne lauantaina 28.9. Ensin lensimme Shanghaista Souliin ja sieltä pidempi pätkä Balille Denpasarin kentälle. Matkailuun kului lähes koko päivä ja saavuimme Denpasariin vasta myöhään illalla. Onneksi lentokentällä ei ollut ruuhkaa, vaan pääsimme sujuvasti läpi maahantulotarkastuksesta. Emme hankkineet viisumia etukäteen, vaan ostimme sen vasta perillä. 30 vuorokauden turistiviisumi olikin vain pieni painettu paperinpala, johon iskettiin leima. Virkailijalta kului aikaa koko hommaan ehkä minuutti. Ja turisteilta veloitettiin 25 dollaria per henkilö. Tosi reilua, mutta täytyy toivoa, että noista rahoista on jotain iloa myös tavallisille perusbalilaisille. Saarella käy miljoonia turisteja vuosittain, joten kertyyhän tuosta vuodessa sievoinen summa.

Päästyämme tullimuodollisuuksien läpi ja haettuamme matkatavarat meitä odotti hyväntuulisesti hymyilevä hotellin autonkuljettaja. Hän toivotti mister Arin tervetulleeksi Balille ja ohjasi meidät autolle. Eipä siinä pimeässä nähnyt kovin paljoa, kun ajelimme muutaman kymmenen kilometriä hotellille. Loppumatkasta ajoimme baarikadun läpi ja siellä näytti olevan täysi markkinameno päällä. Olihan lauantai-ilta parhaassa vauhdissa. Musiikki pauhasi ja väkeä oli kadullakin ruuhkaksi asti. Meno rauhoittui, kun lähestyimme hiljaisella sivukadulla olevaa hotelliamme. Henkilökunta otti meidät todella ystävällisesti ja lämpimästi vastaan. Tämä balilaisten ystävällisyys oli aivan suurenmoista ja aitoa, kuten saimme lomamme aikana moneen kertaan huomata.

Kirjauduimme sisään ja meidät ohjattiin huoneeseemme. Olin etukäteen pyytänyt henkilökunnalta huoneeseemme hiukan kukkia ja kuohuviiniä, ja meitä odottikin oikein upeasti koristeltu sänky kukkineen ja kuohuviineineen. Jätimme tosin kuohujuoman kylmään seuraavaa päivää varten, sillä päivän matkustaminen alkoi vaatia veronsa. Ja kävimmehän me molemmat nyt jo kuuttakymmentä...

Väsynyt, mutta onnellinen päivänsankari

Aamulla runsaan aamupalan jälkeen piti alkaa taas miettimään käytännön asioita, kuten rahanvaihtoa. Lähdimme siis kävelemään kohti lähintä rahanvaihtopaikkaa. Matkalla meitä kohtasi heti uskomaton onnenpotku. Paikallinen kaveri pysähtyi moottoripyörällään viereemme ja alkoi juttelemaan. Hän antoi meille molemmille myös raaputusarvat, joilla voisi voittaa pieniä palkintoja. Minnan arvasta löytyi palkintona t-paita ja minua arvastani iPad. Uskomatonta tuuria, että heti napsahti ykköspalkinto! Nyt meidän pitäisi vain mennä tämän kaverin kanssa paikalliseen toimistoon ja kuunnella siellä pieni esittely, jonka jälkeen saattaa saada tämän palkinnon. Ahaa..., yksi ynnä yksi ei ollutkaan tässä tapauksessa kaksi, vaan jotain ihan muuta. Teimme noin puolessa minuutissa johtopäätöksemme, kiitimme kaveria ja lähdimme jatkamaan kävelyämme. Kaveri oli hiukan ihmeissään, kun ei iPad kelpaa. Hän yritti taivutella meitä moneen kertaan mukaansa, mutta sanoimme meillä olevan nyt muuta menoa. Lopulta hän luovutti ja me suuntasimme valuutanvaihtoon. Olimme tulleet Balille rentoutumaan, emmekä kuuntelemaan lomaosakekauppiaita. Näitä arpamiehiä tuli vastaan useampia joka päivä, mutta me osasimme ohittaa heidät pelkällä kädenheilautuksella.

Paikallisia suurmiehiä arvopapereihin painettuina

Indonesian rahayksikkö (rupia) on yksi maailman heikoimmista valuutoista, joten rahaan ja hintoihin piti aluksi keskittyä hiukan tarkemmin. Suomen pankin tämän päivän kurssi näyttää, että yksi euro on 15 323,63 rupiaa. Meistä tuli siis miljonäärejä heti kerralla, kun kävimme vaihtamassa muutaman satasen paikalliseen valuuttaan.

Rahapussissa pitää olla aina muutama miljoona rupiaa

Olimme valinneet pienen hotellin läheltä rantaa ja se olikin todella hyvä valinta. Hotellilta oli 150 meträ matkaa Semanyakin hiekkarannalle. Ja se ranta... Kyllä oli upea tunne päästä taas pitkästä aikaa kävelemään merenrantaan, tuntea lämmin ja hieno hiekka jalkapohjissa ja kuulla aaltojen pauhu. Siellä unohtuivat kaikki arkiset asiat ja päivät kuluivat rauhalliseen balilaiseen tahtiin... Aurinko nousi aamulla ja laski illalla, ja kello oli täysin tarpeeton

Semanyakin rantaa

Monena päivänä suuntasimme aamupäivällä rannalle ja koko päivä kului siellä. Välillä kävimme kastautumassa meressä, kävelemässä rantaa pitkin ja tutkimassa simpukoita. Rannan läheisyydestä löytyi pieniä ruokapaikkoja, joista sai sopivan mausteisen "Nasi Goreng"-annoksen ja kylmän oluen. Eihän ihminen paljon muuta tarvitsekaan. Illalla auringon lähtiessä laskeutumaan rantabaarit alkoivat asetella värikkäitä säkkituolejaan rannan läheisyyteen. Väkeä alkoi kertyä katselemaan auringonlaskua, ja tämä rituaali toistui joka ilta. Mekin istuimme siellä useana iltana, nauttien upeasta näkymästä ja auringonlaskun jälkeen paikalle tulleen trubaduurin musiikista. Elämässä on osunut kohdalle joitakin huonompiakin hetkiä...

Rannalla auringonlaskun aikaan

Säkkituolit täyttyivät hyvissä ajoin ennen auringonlaskua

Olimme päättäneet ottaa koko loman rennosti, mutta ajattelimme tutustua nähtävyyksiinkin yhtenä päivänä. Hotellilla oli yksi työntekijä, joka kertoi tekevänsä myös opastettuja retkiä tarpeen mukaan. Sovimme hänen kanssaan, että lähdemme aamulla yhdeksän aikaan liikkeelle ja kierrämme päivän aikana lähiseudun nähtävyyksiä. Se olikin ihan mukava ratkaisu, koska liikuimme hotellin autolla ja saimme yksityisoppaan. Hän kertoi meille oikein mielellään kaikista mahdollisista asioista, joista kyselimme. Saimme jonkinlaisen käsityksen balilaisten elämäntavasta, elintasosta ja heidän uskonnostaan. Uskonto on balilaisille todella tärkeä asia ja se näkyy kaikkialla. Hindu-temppeleitä on joka puolella ja kotien yhteydessä on alttareita, joille viedään uhrilahjoja useamman kerran päivässä. Uhrilahjat koostuvat lähinnä ruoasta tai kukista, ja näitä lahjoja asetellaan myös ravintoloiden ja liikkeiden portaille. Balilaisten uskonto tuntuu olevan iloista ja maanläheistä, ja se yhdistää ihmisiä. Suvut asuvat yleensä samassa pihapiirissä (compound). Heillä on yhteiset oleskelu- ja keittiötilat, mutta jokaisella perheellä on oma makuutilansa. Nämä kaikki tilat ovat omia "talojaan", jotka ovat aidatun tontin sisällä. Luonteeltaan balilaiset ovat jotenkin lapsenomaisen avoimia vieraitakin ihmisiä kohtaan.

Ensimmäinen kohteemme oli paikka, jossa esitettiin balilaista tanssia. Tai se oli enemmänkin teatteriesitys, joka koostui pääasiassa musiikista ja tanssista. Tarinassa oli monenlaisia hahmoja ja käänteitä, sekä paljon myös huumoria. Sen verran esittäjien eleistä pääsi selville, vaikkei kieltä ymmärtänytkään.

Showtime

Esityksen jälkeen suuntasimme kohtia Ubudin kylää, jossa on muun muassa apinametsä. Ensin meitä hiukan epäilytti ajatus vapaana juoksevista apinoista, mutta eihän se juuri eroa suomalaisesta viikonloppuelämästä kaupunkien keskustoissa... No joo..., mutta nämä apinat olivat tottuneita ihmisiin ja käyttäytyivät rauhallisesti. Olihan siellä tietysti joukossa muutamia, jotka näyttivät selkeästi hampaillaan, ettei kannata tulla kameran kanssa yhtään lähemmäksi. Ihan mukava kokemushan se oli kävellä apinoiden seassa ja seurata niiden touhuja.

Ja kyllä meitä nauratti...

Apinametsän jälkeen matkasimme kahvitilalle, jossa kasvatetaan ja jalostetaan maailman kalleimpiin kuuluvaa "kissanpissakahvia". Prosessi kulkee niin, että kahvinpavut syötetään ensin kokonaisina kissaeläimille. Nuo kissaeläimet ovat hiukan tavallista kissaa kookkaampia. Kulkeuduttuaan eläimen elimistön läpi pavut tulevat ulos edelleen kokonaisina. Sen jälkeen pavut kuoritaan, paahdetaan ja jauhetaan. Ja on sitten niin hyvvee kahvetta, että... Ei se tosin meidän makuhermojamme kutkutellut. Maistelimme erilaisia tilalla tuotettuja kahveja, teetä sekä kaakaota tutustumiskierroksen jälkeen ja kissanpissakahvi jäi maultaan porukan loppupäähän. Mutta tulihan sekin maistettua kertaalleen.

Kahvia joka lähtöön, sekä teetä ja kaakaota

Seuraava kohteemme oli "Rice terraces", eli riisiviljelmä, joka on rakennettu porrasmaisesti rinteeseen. En tiedä ovatko nuo vain turisteja varten, koska luulisi tuollaisen viljelyn olevan aika hankalaa. Toisaalta balilaiset syövät paljon riisiä, joten kai sitä pitää viljellä kaikissa mahdollsissa paikoissa. Oppaamme mukaan riisiä syödään joka aterialla, eikä ole syönyt oiken mitään, ellei ole syönyt riisiä. Balilaiset naiset tekevät kuulemma koko päivän ruoan aikaisin aamulla, ja sitä samaa syödään sitten aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Naiset menevät aamulla jo ennen viittä ruokatoreille ostamaan ruokatarvikkeet ja aloittavat sitten ruoanlaiton. Ja suurin osa naisista käy nykyään myös töissä, koska pelkästään miehen palkka ei riitä enää elämiseen.

Saavuttuamme riisiterassille lähdimme kävelemään viljelmän sekaan, koska sinne oli rakennettu kävelyreitit. Ensimmäisen mutkan takana istui vanhempi mies, joka pyysi meiltä rahaa. Kun yritimme kävellä ohi, hän ilmoitti että tästä ei sitten mennä pidemmälle, ellei tule rahaa. Kysyin häneltä kuinka paljon meidän pitäisi maksaa, johon hän vastasi, että sen verran kuin tuntuu sopivalta ja on hyvä summa myös hänelle. Tulimme kuitenkin aika nopeasti siihen lopputulokseen, että pitäköön tunkkinsa. Oli aurinkoinen ja kuuma päivä, joten miksi maksaisimme siitä, että saamme rämpiä jonkun ukon riisiviljelmillä. Olihan meillä rahaa, mutta kyse oli enemmänkin periaatteesta. Selkeä pääsymaksu olisi ollut ok, mutta epämääräisen summan kerääminen ei kuulostanut hyvältä. Todennäköisesti näitä käsi ojossa olevia ukkoja pompahtaisi vielä esille lisää seuraavien mutkien takaa. Turistien rahat halutaan tietysti kerätä pois kuleksimasta. Käännyimme siis takaisin ja ukko jäi istumaan paikalleen. Seurasimme sen verran, että kaikki muutkin meidän jälkeemme tulleet turistit kääntyivät takaisin hänet kohdattuaan. Tänään ei siis ollut tilipäivä.

Nousimme takaisin tielle ja menimme nauttimaan lounaan viereiseen ravintolaan. Ruoka oli todella maukasta, eikä mitään kallistakaan, vaikka oltiin turistirysän vieressä. Näköalakin oli oikein mukava lounaan aikana.

Lounaalla riisiterassin vierellä

Lounaan jälkeen alkoi jo väsyttämään mukavasti, mutta suuntesimme vielä vierailemaan batiikkitehtaalle. Siellä saimme tutustua batiikkikankaiden painatukseen ja vaatteiden valmistukseen. Tehtaan myymälässä oli tarjontaa yllin kyllin, mutta meidän matkaamme lähti vain housuhame, jonka Minna löysi itselleen. Ehkä olo oli jo sen verran väsähtänyt, ettei shoppailu jaksanut kiinnostaa meitä. Olihan siinä yhdelle päivälle ihan riittävästi ohjelmaa ja oli jo aika palata hotellille.

Ammattilaiset työn äärellä

Seuraavana päivänä lähdimme tutustumaan Kutaan, joka on lähin kaupunki. Hotellilta oli matkaa Kutaan hiukan yli kymmenen kilometriä ja hotellin pikkubussi kuljetti meidät turvallisesti perille. Huomasimme heti, että täällä kaupankäynti oli selvästi agressiivisempaa kuin hotellimme ympäristössä. Kauppaa oli kaupan vieressä ja hulinaa riitti. Kävimme ensin paikkallisessa tavaratalossa ja siellä oli menossa juuri sopivasti alennusmyynti. Mukavat ja hiukan erilaiset nahkakengät löytyivät noin 30 euron hintaan, joten ne oli ihan pakko ostaa. Muuten tavaratalossa ei jaksanut olla kovin pitkään, sillä taustalla soi koko ajan sama kovaääninen hindukilkutus ja suitsukkeiden katku tuntui tarttuvan kurkkuun. Siispä suuntasimme takaisin kadulle.

Kävelimme hetken aikaa ja Minna erehtyi ottamaan joltain kaverilta käyntikortin vastaan. Sitten meitä lähdettiin kovaa vauhtia ohjaamaan paikalliseen räätäliliikkeeseen. Astuimme kauppaan ja siellä näytti olevan esillä miesten ja naisten pukuja, kenkiä ja nahkatakkeja. Katselimme hetken nahkatakkien malleja, kun räätäli alkoi jo ottamaan minusta mittoja. Kerroin hänelle, etten ole ostamassa mitään, vaan pelkästään katselemassa. Eipä tietenkään, eipä tietenkään, mittaillaan ja katsellaan vaan, sanoi räätäli. Hän esitteli erilaisia nahkamalleja ja kyseli mikä olisi minun mielestäni paras. Sanoin taas, etten ole ostamassa mitään, ainakaan tietämättä ensin hintaa. Räätäli touhusi kovasti ja sain lopulta kuulla takin hinnankin. Se maksaisi vain kolme miljoonaa ja olisi valmis jo kahden päivän päästä. Laskeskelimme äkkiä päissään, että eihän se ole tosiaan kuin hiukan alle 200 euroa. Mutta minä en ollut ostamassa nyt nahkatakkia, vaikka räätäli pyysi minua kovasti neuvottelemaan hinnasta. Kun minä en laittanut omaa hintaani laskimeen, niin hetken päästä hän kirjoitti siihen 2,5 miljoonaa. Aloimme vähitellen tekemään lähtöä, koska nahakatakin ostaminen ei nyt vaan kiinnostanut yhtään. Kaveri pudotti kiireellä hintaansa kahteen miljoonaan, mutta sanoin edelleen, etten osta nyt mitään. Kävelimme kadulle ja kaveri huuteli perään, että hinta olisi 1,5 miljoonaa, koska kauppa ei ole tänään vielä käynyt. Karvan alle 100 euroa ei ole paha hinta mittojen mukaan tehdystä nahkatakista, mutta kaupat jäivät tällä kertaa tekemättä. Käyntikortin antanut kaveri kyseli meiltä, että oliko hinta liian kova, ja hän tietäisi toisenkin räätälin. Sanoimme vain no thank you, ja päätimme väistellä kauppiaita lopun päivää.

Liikennettä Kutan alueella

Uhrilahjoja

Kävelimme rannan lähellä kulkevaa kävelytietä pitkin takaisin kohti hotelliamme. Kävelytien varrella oli paljon paikallisia "baareja", jotka koostuivat lähinnä muovituoleista, aurinkovarjoista ja kylmälaukuista. Bisnes näytti sujuvan hyvin ja mekin päätimme istua hetkeksi juomaan ja lepäämään puiden varjoon. Nämä baarit houkuttelivat tietysti kaikkia käsitöiden ja matkamuistojen kauppaajia, joista lähes jokainen tuntui olevan myös ammattitaitoinen hieroja ja jalkahoitaja. Hetken istuttuamme pari näistä mammoista tuli juttelemaan meille ja yrittivät myös hivuttautua hieromaan hartioita. Muutaman hierontayrityksen jälkeen piti jo sanoa jyrkkä ei, jotta sanoma meni perille. Mutta eipä se heitä tuntunut haittaavan. Ei saattaa heidän mielestään tarkoittaa ehkä tai myöhemmin..

Samanlainen ilmiö tuli huomattua jo aiemmin rannalla, kun makailimme rantatuoleissa. Kauppiaat kulkivat kaupustelemassa kaikennäköistä krääsää ja kauppasivat tietysti siinä sivussa jalkahoitoa ja hierontaa. Minulla sattui olemaan aika pitkät varpaankynnet ja sehän toimi kuin magneetti näille kauppiaille. Kynsiä kauhisteltiin porukalla ja jokainen olisi leikannut varpaankynteni 5 dollarilla. En kuitenkaan antanut periksi, mutta leikkasin illalla itse kynteni, jotta saimme olla rannalla rauhassa. Ja säästyihän siinä kokonaista 5 dollaria. Sillä sai melkein pari annosta Nasi Gorengia rantabaarista.

Paikallista liike-elämää Kutan rannan läheisyydessä

Ennen lähtöitkuja

Bali oli oikein hieno kokemus ja sinne voisi vaikka palata joskus. Kyllä me jonain päivänä jo laskeskelimme montako vuotta Balilla eläisi asunnon myynnistä saaduilla rahoilla, jotka odottavat Suomessa pankkitilillä. Kunnollisia asuntoja oli vuokrattavana 200 eurolla per kuukausi, ja reilu ruoka-annos paikallisessa lounaspaikassa maksoi alle kaksi euroa. Ihmiset näyttivät onnellisilta ja iloisilta, ja kaikenlaista bisnestä näytti olevan meneillään. Lämpotila pysyttelee Balilla läpi vuoden kolmenkymmenen paikkeilla, joten sekään ei kuulosta ihan pahalta. Täytyy kai laittaa harkintaan mitä aiomme tehdä sitten isona...

Hotellin sisäpiha ja taustalla "aamiaishuone"

Paluumatka oli aika rankka, koska lento lähti Denpasarista puolenyön jälkeen. Aamulla olimme Soulissa ja parin tunnin odotuksen aikana piti tottakai käydä haukkaamassa lentokentällä jotakin kahvin kanssa. Se olikin virhe, sillä Minna sai ruokamyrkytyksen todennäköisesti siellä syömästään voileivästä. Onneksi pahoinvointi alkoi vasta täällä kotona, mutta menihän siinä muutama päivä toipuessa. Ei ole vanhaksi tulemista.